Satu hänestä joka halusi olla tarpeeton
Ihminen, tämä kaksijalkainen hiilihydraateilla, proteiineilla ja kokoelmalla muita ravintoaineita elävä nisäkäs on lajityypillisesti kykeneväinen. Sen itselleen kehittämä kuva itsestään luomakunnan kruununjalokivenä ei ole syntynyt tyhjästä - onhan se onnistunut rakentamaan monimutkaisia käsitteellisiä konstruktioita kuten vaikkapa yhteiskunnat, ystävyyden, teoreettisen fysiikan, uskontoja ja talousjärjestelmän. Siinä sivussa se on nostanut pystyyn valtavia kivestä tehtyjä päitä, vielä valtavampia kivitaloja, kokonaisia saaria täynnä näitä kivitaloja, ja saaren puutteessa rakentanut jopa itse saaria. Sitkeässä peräänantamattomuudessaan tuo eläinlaji kuulostaa väsymättömältä ja aktiiviselta, kuin koiranpentu jolle uteliaisuus antaa loputtomasti voimaa kiivetä uudelleen ja uudelleen ylös liukumäkeä vaikka tassut eivät saa pitävää otetta mäen pinnasta.
Kaikesta uutterimmin ihmisapina on kuitenkin työskennellyt yhden asian eteen: se pyrkii tekemään itsestään tarpeettoman, jotta sen ei tarvitsisi tehdä mitään. Se haluaa säästää energiansa. Ensimmäisenä se valjasti avukseen virtaavan veden ja suuret eläimet, jotka kuljettivat sitä paikasta toiseen ja kyntivät ja kastelivat sen pellot. Sille jäi energiaa. Energia hiipi kutitellen sen kehoa ylöspäin ja saavutti aivot, joissa se keksi syödä kyntöjuhtansa ja aloittaa teollisen vallankumouksen. Enää ei tarvinnut kävelyttää härkää pellolla, kun saattoi polttaa öljyä metallihärän karjuvassa vatsassa, ja sen kyydissä oli aikaa ajatellakin lisää. Tehtaissa rakennettiin metallihärkiä, ja osat liukuivat kuin itsestään työpisteeltä toiselle kokoonpanoa varten. Mutta edelleen laiskotus pakotti päätä, ja olihan työ tehtaissa vaarallistakin. Onneksi oli sentään toivoa paremmasta. Kouluista sai kaikenlaista tietoa, ja moni oli tällä tiedollaan ja vaurastunut niin, ettei tehnyt enää ruumiillista styötä! Heillä mahtoi olla energiaa loputtomiin! Entä mitä on tämä vauraus, josta kaikki puhuvat? Sen täytyy olla jotenkin laskettavissa. Matematiikkaa opetti koulu, mutta nyt joku englantilainen matemaatikko keksi koneen joka osasi laskea, todennäköisesti koska ei itse jaksanut. Hetken päästä tämän koneen väitettiin jo tietävänkin itse. Halleluja, pian tietämisenkin voi lopettaa, huudahti ihminen. Tietokoneelta kysyttiin kaikenlaista, mutta eihän se raukka tiennyt kuin sen mitä sille oli kerrottu.
Keksimänsä toisen vuosituhannen vaihtumista odotellessa joukko tiedosta kiinnostuneita ihmisapinoita yhdisti voimansa. Tietokoneet voisi yhdistää toisiinsa puhelinkaapeleilla, ja tieto voisi levitä koneelta toiselle hiukan samaan tapaan kuin virtaavasta joesta johdettu vesi oli hetki sitten levinnyt peltoja ravitsemaan. Kuinka ravittuja ja iloisia kaikki olisivatkaan, kun tieto olisi vapaasti saatavilla! Nisäkäs katseli energiaa täynnä kuinka kuhina kaapeleissa lisääntyi lisääntymistään. Tietokoneet hengittivät kuumaa ilmaa tuulettimet viheltäen, kunnes työ kävi niille liian raskaaksi. Oli rakennettava tehokkaampia laitteita, laitteille isoja halleja ja suuret hurisevat jäähdytysjärjestelmät. Nyt tieto virtasi vuolaana kuin koski, ja ihminen heittäytyi sen vietäväksi. Se imi sieltä tietoa, antoi vaihdossa omaansa, kauhaisi siitä kupillisen ja maistettuaan sitä totesi ystävilleen: ”Hyvää! Taidanpa kutsua tätä dataksi. Tämä tulee pelastamaan meidät kaikki.” Maailma oli valmis ja ikiliikkuja keksitty. Ihmiset kylpivät tässä jumalten nektarissa, tuottivat sitä ilmaiseksi, kävivät sillä kauppaa ja kaikki tämä liikauttamatta juuri peukaloa enempää. Tieto liikutti jopa robotteja, jotta ihmisruumis sai levätä. Mitä energiansäästöä.
Kuinka ollakaan, tietoa oli nyt niin paljon, että ihminen ei saanut sitä mahtumaan aivoihinsa. Tieto ei suostunut muuttumaan energiaksi, vaikka ihminen latasi kuinka monta uutta äppiä jotka kaikki lupasivat auttaa siinä. Äpit kertoivat milloin ihmisen piti nukkua, milloin liikkua. Milloin ja missä pysähtyä hengittämään tai syömään. Hiilihydraatit toi kotiovelle robotti. Joillekin toinen robotti avasi jopa ovet, kun kolmas imuroi eteisen putipuhtaaksi. Ihmisen perustarpeet uudistuivat, ja mukavuus nousi vihdoin hierarkian huipulle kavuttuaan jo aikapäiviä sitten tiedon ohi. Uuden tiedon etsimisestä oli tullut vaivalloinen tehtävä, ja ihminen päätti vielä kerran kerätä voimansa. Se opetti tietokoneen oppimaan itse. Tietokonehallit ja ihmisaivot hyrräsivät kilvan kuumana, kun konetta opetettiin, ja lopulta ihminen rojahti mukavaan työtuoliinsa onnellisena. Se on tehty. Kone vastaili sen kysymyksiin kuin lajitoveri. Välillä se puhui puuta heinää, mutta eihän sillä ollut väliä. Niinhän puhuivat ihmisetkin.
Takaisin koiranpentuun. Kreikkalainen myytti kertoo Korintin perustajasta, Sisyfoksesta, joka työnsi päivästä toiseen suurta kiveä kallion huipulle vain jotta se vierisi yhä uudelleen mäen juurelle. Hänet oli tuomittu tehtävään ikuisuudeksi, sillä hän sivuutti jumalat ja halveksui kuolemaa. Ranskalainen filosofi ja lehtimies Albert Camus (1913-1960) tulkitsi myyttiä vuoden 1942 esseessään (Le Myth de Sisyphe, 1942) todeten että (vapaasti suomentaen) ”Itse taistelu kohti korkeuksia riittää täyttämään ihmisen sydämen. Meidän on kuviteltava Sisyfoksen olevan onnellinen”. Samanaikaisesti kun ihminen on ponnistellut kohti onnellisuutta ja kutsunut tuloksiaan kehitykseksi, hän on paradoksaalisesti tullut tehneeksi itsestään niin tarpeettoman, että hänen ponnistelunsa on kääntynyt sisään päin. Energiaa on liikaa ja se muuntuu pahoinvoinniksi. Ihminen ei tiedä mihin suunnata energiaansa, joten hän purkaa sitä juoksemalla paikallaan rivissä lajitovereidensa kanssa. Alla hyrrää kone, joka paitsi auttaa häntä kuluttamaan energiaansa, myös kuluttaa itse energiaa. Kun portaiden nouseminen ei enää muovaa ihmiskehoa, ihminen muovaa sitä polkemalla hurisevaa porraslaitetta nousematta metriäkään, ja viimeistelee kehoaan pistelemällä ja sivelemällä sitä kemiantuotteilla, joiden koostumuksen on laskenut robotti. Viihdyttääkseen itseään ihminen kuluttaa energiaansa katsomalla energiaa kuluttavalta ruudulta videoita siitä kuinka toiset reagoivat videoihin joita katsovat omilta ruuduiltaan kuluttaakseen omaa energiaansa. Neuvottomuuden kohdatessa he kääntyvät tekoälyn puoleen ja kysyvät mitä tehdä kun on tylsää tai kuinka tehdä elämästä hieman mukavampaa.
Mutta mitä tapahtuu energialle? Räjähtäneen suosionsa vuoksi keskustelurobotti ChatGPT kuluttaa vuorokaudessa saman määrän sähköä kuin 180000 yhdysvaltalaistaloutta lämmityksineen kaikkineen, puhumattakaan lukuisista muista kielimalli- ja koneoppimisen muodoista. Sähkönkulutus myös kasvaa n. 85tWh vuodessa, mikä vastaa koko Alankomaiden vuotuista sähkönkulutusta ja kasvu kiihtyy kaiken aikaa. Myös vettä kerskakulutetaan jutusteluun tekoälyn kanssa. Yksi tavanomainen juttutuokio ChatGPT:n kanssa kuluttaa puoli litraa puhdasta juomavettä datakeskuksien jäähdytykseen.
Jälleen ihmisapina heittää kehityksen kolikkoa, jolla on kaksi puolta. Koneoppimisen avulla ihminen yrittää korjata aiheuttamansa ilmastonmuutoksen tuhoja, ja vaikka teknologia kiihdyttää omalta osaltaan ympäristökriisiä, se myös kehittää ratkaisuja sen selättämiseksi. Sen avulla kehitetään myös lääketieteellisiä ratkaisuja ihmiselämän turvaamiseksi ja kehitetään uusia energiantuotantomalleja ja kestävyysnäkökulmat huomioonottavia rakennusmateriaaleja. Ja tarkistetaan kenen kanssa se-ja-se Hollywood-näyttelijä seurustelee nykyisin. Voisi kuvitella, että viimeksimainittu on mitätön lisä suuressa kokonaisuudessa, mutta todellisuudessa ChatGPT:n yksityiskäytön ympäristövaikutukset ovat kokonaiskuvaa tarkastellen valtavat. Vastuuta ei kuitenkaan voi vierittää yksin meille syyntakeettomille ihmisapinoille. Chattibotit ovat hirvittävän koukuttavia, ja 2020-luvun ihmiselon muututtua monin tavoin aiempaa sirpaleisemmaksi ja kuormittavammaksi on ihan ymmärrettävää että teknologian äidillisestä sylistä on houkuttelevaa hakea hellää ohjausta. Puhumattakaan työelämästä, jossa ei monin paikoin ole enää sijaa teknoluddiitille, joka kieltäytyy ottamasta tekoälytyökaluja haltuun.
Yhdysvaltain autoteillä liikkui yli 40 miljoonaa autoa, kun vuonna 1949 autonvalmistaja Nash lanseerasi tuotantoon C. Hunter Sheldenin neljä vuotta aiemmin kehittämän vyön, jolla matkustajat pysyivät turvallisesti kiinni istuimessaan onnettomuustilanteessa. Lääkärinä työskennellyt Shelden oli menettänyt hermonsa toistuvien niska- ja päävammojen hoitamiseen. Kesti vielä kuusitoista vuotta ennen kuin turvavyöstä tuli lailla säädelty, välttämätön osa autoa. Tämä tarkoittaa, että maailman teillä viuhui tyytyväisen tietämättömiä matkailijoita itsemurhaohjuksissaan yli puolen vuosisadan ajan. Ihmisapina odottaa henkeään pidättäen ja energiaa pursuten mitä tapahtuu kun internetin turvavyö esitellään. Sillä aikaa voimmekin koiranpennun lailla sutia liukumäkeä ylös kohti hiilineutraalia huomispäivää.
0 Kommentit