Pohdintoja historiallisista ansoista, joihin olla astumatta
”Joukossa tyhmyys tiivistyy”, toteaa alakoulun historianopettaja katsellessaan välitunnilla oppilaiden lentävän yksi kerrallaan kaaressa alas lumiauran kokoamalta vuorelta. Parviäly on siinä ominaisuudessaan uskomaton luonnonvoima, että se kykenee sekä ilmiömäiseen kehitystyöhön ja edistykseen että kivuliaisiin mahalaskuihin, joiden tuhoisat kerrannaisseuraukset ulottuvat usein paljon sen ydinjoukkoa kauemmas. Jalka poikki - tunti peruttu. Lapset ovat aina lapsia, mutta luulisi että saadessaan käsiinsä tietoa ihmiskunta osaisi punoa siitä köyden jolla kiivetä kohti seuraavaa viisauden tasoa. Viimeaikaiset tapahtumat vahvistavat kuitenkin tunnetta siitä, että erityisesti viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana se on rihmonut kaulansa ympärille hirttosilmukkaa.
Sallinette minun olla yksioikoinen, sillä olenhan vain yksi meistä tyhmistä ja oppimattomista kädellisistä. Edellä mainitsemaani kertyvää tietoa voisi kutsua opiksi. Lähdekritiikin taitavalle internet on oiva aitta ammentaa oppia. Oikeuslaitos käyttää sanaa ”ennakkotapaus” kuvaamaan tilanteita, joissa aiemmin kohdatusta ongelmatilanteesta on korkeimman oikeuden äänellä lausuttu missä mentiin vikaan. Tästedes katsottakoon horisonttiin viisaampana vältellen tuota hirvittävää sudenkuoppaa. Ja valtaosa meistä katsoo. Välttelemme kipua ja kurinpitotoimenpiteitä, ja näin me opimme. Ilman oikeuslaitostakin tiedon pitäisi toimia meille majakkana jonka valossa väistellä ainakin suurimpia karikoita. Ihmisapinan merkillepantava ero muihin eläimiin on sen ilmiömäinen kyky hahmottaa abstraktioita ja aikaa - sekä muistaa mennyttä että ennakoida tulevaa.
Laumaeläiminä meillä on luontainen tarve voida luottaa vahvaan auktoriteettiin. Ammoisina aikoina laskimme turvan tunteemme henkiolentojen, shamaanien ja jumalien käsiin. Vahvoilla, usein jumalilta hankituilla auktoriteeteilla mellastaneet valloittajakuninkaat olivat ihailumme (ja pelkomme) kohde vielä kauan vaeltaessamme kohti nykypäivää ”pimeää” keskiaikaa myöten. Deterministinen maailmankuva, jossa kaikilla asioilla on syy ja seuraus, teki pienestä ihmisestä pientäkin pienemmän. Maaorjan vapaus oli tehdä työtä tai kuolla. Valistuksen aikana 1700-luvulla heräsi ajatus siitä, että ihmisellä on luokka-asemaan katsomatta luovuttamaton arvo. Skotlantilainen valistusfilosofi David Hume kehitti teoreettisen empirismin, ja kehotti ihmistä uskomaan kokemuksiaan. Ranskassa Voltaire hylkäsi kuninkaan ja jumalan, ja kynäili välillä vankilastakin käsin tuotannon, joka valoi ranskalaisiin uuden arvopohjan. Vallankumousaalto huuhtoi eurooppalaisen feodaalijärjestelmän ympäröiviin valtameriin ja demokratian oraat alkoivat nostaa päätään märästä maaperästä.Olin jo kirjoittaa, kuinka lienee tarpeetonta kertoa mihin kehityskulku johti, mutta tarkistaessani kuolonuhrien lukumääriä eri internetlähteistä oivalsin, että se ei ole tarpeetonta. Kollektiivisessa muistissa on selviä aukkoja. Nuo kaksi peräkkäistä maailmansotaa runsaan kolmen vuosikymmenen aikana, vahvojen johtajien voimannäytteet, vaativat liki 85 miljoonan ihmisen hengen. Se on tämän kirjoitukseni syy, sillä juuri tässä on ennakkotapaus. Jalka poikki. Laiva karilla. Me olemme ihmiskuntana pisteessä, jossa olemme sallineet jälleen ”isä aurinkoisten” ottaa ohjat käsiinsä. Tällä kertaa noiden suitsien toisessa päässä on historiallisen suuri asevarustelu niin korkean tason teknologiaa, ettemme kykene sitä kaikkea edes käsittämään. Satojen kilometrien tuntinopeudella viilettävät droonit sylkevät pommeja siviilikohteisiin tälläkin seisomalla. Ydinaseuhkailusta on tullut niin arkipäiväistä, että kahvitarjous kaupan seinustalla on silmälle magneettisempi elämys.
Istutaan hetkeksi Euroopan historian filminauhalle ja painetaan pikakelausta: Monarkian ja demokratian myötäsyntyisistä ristiriitaisuuksista huolimatta alkoi kehittyä valtioita, kuningaskuntia ja keisarikuntia, joissa pienellä ihmisellä oli ainakin teoreettisesti ääni. Olkoonkin vaimea ja tehdastyön pölyssä käheytynyt, mutta vallalla olleet kehityssuunnat kirkastivat sitä vähä vähältä. Syntyi vahvoja kansallisvaltioita, joissa oli jotain uutta mitä katsoa ylöspäin. Jokin abstrakti ja suuri ”me”. Se teki työtä tehdäkseen meistä vahvempia ja hyvinvoivempia, kauniimpia, vauraampia ja viisaampia. Kaiken edistysuskon keskellä on shokeeraavaa, että teknologiauskovaisuuden ja teollisen vallankumouksen rinnalla ihmiskunnan ihanteita haettiin kaukaa menneisyydestä, ja historian aarrearkun kirkkaimpana jalokivenä käteen osui antiikin Kreikan ja Rooman tasavaltalaisuus. Nähdäkseni ihmisapina saavutti hetkellisesti ylimmän olomuotonsa sillä hetkellä, jolloin kirkasotsainen tahto keksiä ja kehittää jotain täysin uutta elämänlaadun parantamiseksi löi kättä sen kanssa, että hyväksyttiin jotain tiedetyn paremmin joskus muinaisuudessa.
Nopeat liikkeet liikuttavat ilmaa yllättävin tavoin, ja 1800-luvun lopulle tultaessa useampi ”me” oli huitonut intressinsä ristikkäin. Siirtomaapolitiikka aiheutti erimielisyyksiä ja yhä useampi nuori valtio - erityisesti itsevaltainen - koki itsensä ”suurvallaksi” ja tahtoi laajeta. Rähinä oli käynnissä myös kaukana idässä, jossa Japani, Venäjä ja Kiina kinasivat paikasta Itä-Aasian kaapin päällä. Teollisen vallankumouksen myötä teknologian kehitys juoksi ohi ihmisen inhimillisen, moraalisen ja yhteiskunnallisen ymmärryksen. Samoin vaikuttimin myös pankkijärjestelmä turposi hiivaleipätaikinan tavoin, ja lössähti ulos taikinakulhosta pitkin nälkäisten eurooppalaisten tärkkihousuja. Teknologiauskovaisuus oli möyhinyt aseteollisuudelle mehevän kasvimaan, jossa sen nyt kukoisti ja alkoi ensi kertaa vaikuttaa myös valtioiden väliseen talouteen. Kenen miekalla lyöt, sen lauluja laulat. Aseetonna oli vain pieni ihminen kaiken sen myllerryksen kanssa, jonka keskellä hänen elämänsä tapahtui. Tuo jakamattoman arvokas elämä. Vuosisadan vaihteessa seurasi uusi vallankumousaalto, joka oli edellistä huomattavasti synkempi. Kansa kaipasi vahvoja johtajia, ja 1900-luvun alussa se oli silkkaa ajattelemattomuuttaan, kiihkomielisyyttään ja vailla parempaa tietoa antanut vallan käsiin, jotka riemumielin muovasivat sen lyömäaseikseen. Neuvostoliitto, Saksa, Kiina, Espanja, Portugal ja Italia olivat pian karismaattisten yksinvaltiaiden hallinnassa. Osa tuli äärioikealta, osa äärivasemmalta. Japani puristi yhä keisarivallan yksinvaltiuden miekkaa, johon se oli valmis kaatumaan vatsa edellä.
Tykkäätsä Hitleristä? No en minäkään. Hyvä on kuitenkin muistaa, että verisen diktaattorin viittaa ei laskettu hänenkään hartioilleen ensimetreillä. Valtakunnankansleriksi vuonna 1933 noussut viiksiniekka oli Time -lehden Vuoden Mies vuonna 1938 ja koreili sen kannessa. Lehti ei suoranaisesti tukenut diktaattorin politiikkaa, mutta tituleerasi tämän uutisarvoa verrattomaksi. Saksan suhteet Yhdysvaltoihin olivat sodan alla vielä hyvällä tolalla, säännöllinen ilmalaivaliikenne käynnissä yli Atlantin ja metallikauppa kävi hetken vielä sodan alettuakin. Tuo kylmä bisnes oli rahoittanut Saksan aseteollisuuden nousun uuteen kukoistukseen käytännössä kokonaan. Nuori ja virkeä kommunistinen Neuvostoliitto oli toisessa maailmansodassa vankasti osa demokraattisen euroopan puolesta taistelevia Liittoutuneita huolimatta sen ihmisoikeuksia polkevasta sananvapaustilanteesta, väestön pakkosiirroista ja imperialistisista pyrkimyksistä. Ja niin, pieni ja kuusenpihkainen Suomi - vaikkakin itänaapurin kairaamassa pakkoraossa - liittoutui kivuliaalle puolelle historiaa totalitaristisen Saksan käsikynkkään.
Väkivaltainen totalitarismi elää ja voi hyvin. Samalla tehokkuudella kuin 1900-luvun kommunistisessa Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa, se vaientaa soraääniä nyt Venäjällä, Yhdysvalloissa ja osassa itäistä Eurooppaa sekä mikä kammottavinta, internetissä yli valtiorajojen. Taas kerran itsevaltiaat osaavat hyödyntää viestimiä, joita me kansalaiset pidämme viihdyttävinä. Ukraina on piesty henkihieveriin, ja kävi sen sodassa miten kävikin, sen haavat märkivät vielä vuosikymmeniä. Pienestä koostaan huolimatta sotateknologinen suurvalta Israel polttaa Palestiinaa kuin juhannuskokkoa ja vieressä amerikkalainen diktaattori kannustaa lähettäen ohjuksia Iraniin Euroopan hyssytellessä. Lähi-idän uskonnollinen autoritarismi rakentaa ihmisoikeuksista välittämättä aavikoille laskettelukeskuksia eurooppalaisten työmatkaruuhkien tyhjäkäynnillä. Kommunistinen Kiina pelaa taitavaa suurvaltapeliään ja elää arjessamme mukana kaikessa teknologiassa, josta olemme uskovaisuudessamme tulleet riippuvaiseksi. Afrikka ja muu globaali etelä kärisee kupolinsa alla, ja ihmisoikeudet palavat autoritäärisissä yhteiskunnissa savuna ilmaan. Äärioikeisto nousee myös Euroopassa, ja silmät ummistuvat päivä päivältä, sillä kaupan pitää toimia. Sehän kannattaa.
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole luoda toivottomuutta valmiiksi toivottoman tuntuiseen tilanteeseen. Se ei ole puoluepoliittinen kannanotto. Sen on tarkoitus osoittaa, että kyllä; meillä on ennakkotapaus. Niitä on useita, eikä niitä tarvitse hakea peruskoulun historiantuntia kauempaa. Yksikään autoritäärinen tai totalitaristinen järjestelmä ei ole syntynyt ilman kansan hiljaista hyväksyntää. Yksikään diktaattori ei ole noussut valtaan ilman kansan tukea. Jos meneillään oleva kehityskulku saa jatkua, totalitarististen valtioiden kanssa tehdään yhteistyötä ja niiden teoista vaietaan, käsissämme on vääjäämättä verta. Myös kotikenttä kuplii, ja äärilaidat aktivoituvat päivä päivältä, mutta me olemme kansa, ja meidän ei tarvitse tukea. Meidän ei tarvitse hyväksyä. Overtonin ikkuna on jo niin levällään, että tuuli vihloo silmiä. Onneksi meillä jokaisella on ääni, jolla siihen tuuleen huutaa. Annat sen sitten kuulua kansalaisaloitteessa, mielenosoituksessa, vaaliuurnilla, internetissä tai taukohuoneen kahvipöydässä, kannat korttasi kekoon. Meillä olisi yksi ilmastokriisi selätettäväksi, eikä tässä nyt olisi aikaa, rahaa eikä ihmishenkiä haaskata rikkinäisten mieslasten egoiluun.
Rauhaa ja rauhaa
- Jouni
0 Kommentit